Kesämatka Muistojen Karjalaan 27.6. – 1.7.2007

Monien ihmisten toivematka nähdä Laatokan vanha Valamo, eli luostari Valamon saaressa Karjalan laulumailla toteutui Kainuun Heikkisten sukuseuran toimesta. Lähtö Suomussalmelta Kajaanin ja Joensuun kautta Tohmajärvelle missä lounasruokailu, Ravintola Pivankassa. Rajanylitys Värtsilässä ja ajo Sortavalaan. Laivamatka kaupungin laiturilta kantosiipialuksella Vanhaan Valamoon ja majoittuminen Talvi- ja Ikumenia -hotelleihin.

Oppaamme, Aino Stepanjuk, oli inkeriläinen. Puhui hyvää suomea. Aloitti opaskierroksen esittelemällä meille luostarin pihapiirissä olevia rakennuksia ja vanhan hautausmaan.

Illallinen, oli kalaa ja kasvisruokaa. Se syötiin luostarin suuressa ruokasalissa, jossa oli kolme hyvin pitkää pöytää ja useita eri ryhmiä syömässä.

Ruokailun jälkeen opas kertoi meille Valamon vanhasta ja monivaiheisesta historiasta. Valamon luostarin oman perimätiedon mukaan luostarin perustivat munkit Sergei ja Herman jo 900-luvulla. Heille on pyhitetty kirkkoja, skiittoja, heistä on maalattu lukuisia ikoneita ja heidän pyhäinjäännöksensä on useita kertoja kuljetettu vainolaisia pakoon muihin luostareihin ja taas takaisin Valamoon. Heistä tuli yleiskirkollisia pyhiä.

Luostarin pääkirkon Kristuksen kirkastumisen kirkon alatemppeli omistettiin pyhittäjien Sergein ja Hermannin muistolle. Sinne sijoitettiin heidän kullattu kenotafinsa, jonka Aleksanteri I lahjoitti luostarille 1823. Kun tämä kenotafi (muistoarkku) tuhansien muiden kalleuksien mukana evakuoitiin Suomeen, jäi Valamoon vain kenotafin marmorijalusta, jolle nyt sytytetään tuohuksia. Tuon jalustan alla, syvällä kallioon kätkettyinä, lepäävät perimätiedon mukaan Sergein ja Hermannin pyhäinjäännökset.

Talvisodan syttyessä Valamon luostari koki suuret menetykset pommitusten johdosta tulipaloissa. Munkkien uutteruuden ansiosta luostarin ikoneista suurin osa ja muista kalleuksista saatiin pelastettua Suomeen sodan aikana. Tavaroita kuljetettiin ensin Aallokkolaivalla, tammi-helmikuussa hevosilla. Pakkasten ansiosta vielä jäätietä pitkin 30 armeijan kuorma-autoa kuljetti kaikkein suurimmat ja arvokkaimmat esineet Suomeen. Opas kertoi, että kaikki se mitä jäi pelastamatta on tuhottu. Mitään ei ole jäänyt jäljelle - ei mitään!

Kaikki Valamon kaksisataa munkkia lähtivät myös evakkoon Suomeen. Vuonna 1950 perustettiin luostarin tiloihin sotainvalidien ja myöhemmin työveteraanien hoitokoti, joka vähitellen muuttui vanhainkodiksi. Sodanjälkeisessä Karjalassa olot olivat erityisen ankeat: kaupungit hajalla, maaseudun kylistä suurin osa poltettuina. Vanhuksia ja vammaisia oli paljon kodittomina, asunnoista huutava pula. Valamossa oli tilaa. Ensin saarelle tuotiin 600 sotavammaista sekä hoito- ja taloushenkilökuntaa. Parhaimmillaan Valamossa asui tuhat henkeä, kertoi opas.

Tuon ajan Neuvostoliitossa Valamon historiallista kulttuurijäämistöä ei vielä arvostettu. Joidenkin kirkkojen ovet olivat lukossa, toiset auki. Jokainen sai viedä mitä halusi. Vähitellen kirkot rappeutuivat. Asuntojakaan ei pystytty korjaamaan.

Vuonna 1960 alkoi Valamossa myös ekologisesti tuhoisa vaihe. Tuolloin Neuvostoliitossa suosittiin laajaa kansanmatkailua ja Valamosta tuli nopeasti suosittu turistikohde ja saaren ekosysteemit alkoivat rappeutua. Vähitellen alettiin tajuta, mitä oltiin menettämässä. Vuonna 1979 annettiin asetus museon ja kansallispuiston perustamisesta. Vuonna 1984 siirrettiin invalidi- ja vanhainkoti Aunuksen lääniin. Kaikkien kirkollisten rakennusten restaurointityöt ovat päässeet alkuun vasta museon perustamisen jälkeen ja sen toimesta.

Luostaria oli jo paljon kunnostettu, varsinkin majoitustiloja, mutta paljon oli vielä tekemättä. Kirkkoja ja muita rakennuksia korjataan tarkalla ammattitaidolla ja mukana työssä apumiehiä mm. Aasian maista. Työt rahoitetaan erilaisin avustusvaroin.

Ilta oli jo myöhäinen, kun opas lopetti tarinoinnin. Meitä oli kutsuttu kahteen konserttiin ja kansantanssiesitykseen ja kävelylle vanhalle kalmistolle. Ne menivät, jotka vielä jaksoivat. Osa meistä oli lähtenyt matkaan varhain aamuyöstä, joten päivällä oli jo pituutta ja ajo kilometrejä 530.

Pieni kahden sängyn huone oli vaatimaton, mutta luostarin henkeen sopiva. WC- ja suihkutilat olivat käytävän varrella. Kaikki raput ja käytävät korjaamattomina, henkivät vielä mennyttä aikaa.

Väsyneinä nukuimme kaikki oikein hyvin ja olimme aamulla taas virkeitä päivän koitoksiin.

Aamiaisen jälkeen opas esitteli meille erilaisia ja -kokoisia kirkkoja, joita oli useita ja suurimmat kaksikerroksisia. Yläkirkot olivat kesäkäytössä ja alakirkot talvikäytössä mm. sen vuoksi, että alakirkot oli helpompi pitää lämpimänä, kun niissä oli uunit joita lämmitettiin.

Pääkirkon seinämaalaukset ja ikonit oli maalattu niiden vanhojen kuvien mukaan, jotka pelastettiin sodan aikana Suomeen. Nyt kaikki oli valmista. Maalaustyöt tekivät Moskovan ja Pietarin kuvataidekoulujen opiskelijat, joita oli ollut enimmillään 40.

Saimme ihailla saaren vehreää ja runsasta kasvillisuutta. Saaren puut ovat saaneet kasvaa rauhassa hyvin pitkiksi ja tiheiksi metsiköiksi. Komiat männiköt reunustivat saaren kallioisia rinteitä, rantoja monilukuinen lehtipuumetsikkö ja aluskasvillisuutena kaikkia värejä edustava luonnonkukkienmeri.

Saarella asui vielä paljon ihmisiä, jotka olivat syntyneet siellä. Mutta nyt heitä siirtyy vähitellen mantereen puolelle, koska luostari tarvitsee tilat

omaan käyttöön.

Nykyisin yli sata munkkia, noviisia ja luostariin pyrkijää elää luostarissa ja sen kaupunkiedustustoissa (podvorjoissa). Vesien ympäröimänä, kaukana muusta maailmasta se on kuin luotu hiljaista elämää, erakkoja ja kilvoittelijoita, varten.

Saari on rikas luonnostaan mm.480 kasvilajia, 200 lintulajia ja muita eläimiä. Valamo oli myös kuuluisa puutarhoistaan. Ne olivat monien munkki- ja pyhiinvaeltajasukupolvien työn tulosta ja epätavallisia näillä leveysasteilla ja runsaita sadoistaan.

Valamo on ensimmäinen pitkäikäisten ja hengellisesti merkittävien luostarien joukossa. Monet vuosisadat se on ollut ortodoksian hengellinen keskus ja siksi sitä on Venäjällä pidetty pohjolan Athoksena. Retki laivalla Niikkanan lahdelle.

Tutustuminen Uuteen Jerusalemiin ja Öljymäelle sekä lounas ”trapeznajassa”.

Luostari on suuri kaikin puolin. Paljon suuria rakennuksia, joilla kaikilla oli oma tarinansa, joista opas kertoi. Tuntui mahdottomalta muistaa juuri mitään, joten tutustuminen siellä oleviin oloihin oli vain pieni pintaraapaisu näin lyhyellä ajalla. Syvempi tutustuminen paikkaan vaatisi pitemmän oleskelun saarella, mutta hyvä näin.

Kantosiipialus odotti rantalaiturilla. Piti joutua laivaan (vielä viimeiset matkamuistot ostamatta), joka toi meidät Sortavalassa odottavaan bussiin.

Menomatkalla meitä Laatokan suuret aallot keinutteli, mutta nyt palatessa oli tyyni aurinkoinen ilma. Matkan kesto noin 45 min. Menomatkalla laivassa oli joukko lapsia, jotka olivat menossa saarelle kuukaudeksi viettämään leirielämää, ja mukana kaikki tarpeellinen kuten ruoka, teltat, makuupussit yms. …

Luostarilla on omat säännöt pukeutumiseen ja käyttäytymiseen. Naiset pukeutuvat polvet peittäviin hameisiin, myös käsivarret peitettynä ja hiukset peitettynä huivilla. Miehet pukeutuvat pitkiin housuihin ja puseroon kirkoissa ei saa käyttää lakkia. Puhumisessa noudatetaan

hiljaisuutta. (verryttelyhousut, shortsit ja minihameet eivät sovi luostariin)

Siellä näki hyvin kirjavaa ja hauskannäköistä muotia, kun oli kätköistä kaivettu esille vanhoja hameita ja huiveja, joita ei muuten enää käytetty ja lenkkikenkä tai joku muu lipponen. Muuten lenkkikenkä oli paras kenkä siellä kivikkoisilla ja liukkailla poluilla.

Ehkä osa Valamon kävijöistä oli pyhiinvaeltajia tai siellä olevia noviiseja ja siksi pukeutuminen sen mukaista.

Sortavalasta liittyi matkaamme tulkki Raili Korpi, joka oli eläkkeellä oleva opettaja. Hänen vanhempansa olivat tulleet Karjalaan Pohjanmaalta, Teuvan pitäjästä.

Sortavalasta matka jatkui Käkisalmeen, jossa majoittuminen hotelli Korelaan sekä illallinen. Tässä hotellissa oli suomenkieltä puhuva portsari eli tulkki. Hänen nimensä oli Andrei Helttunen. Kun kuuli, mistä olemme kotoisin, alkoi kysellä tunnemmeko Helttusia Suomussalmen kirkolta. Hänen isovanhempansa Eino ja Mia olivat tulleet sieltä. Kyseli missä Suomussalmi on, kuinka pitkä matka? Oli suunnitelmissa tänä kesänä tulla etsimään juuriaan. Halusi ottaa meistä vielä ryhmäkuvan hotellin rappusilla.

Perjantaiaamuna hyvin levänneinä, aamupalan jälkeen olimme taas virkeitä jatkamaan matkaa reittiä. Äyräpää – Muolaa – Terijoki. Matkalla Kainuun Heikkisten sukuseuran puh.joht. Jorma J. Heikkinen kertoi Talvi- ja jatkosodan historiaa näillä main.

Olisi ”kirveellekin” töitä tuumasimme katsellessamme maisemia matkan varrella. Jokainen joka on käynyt Karjalan mailla tietää mitä tarkoitimme, mutta joka ei sitä tiedä voisi mennä katsomaan.

En halua tässä siihen sen enempi puuttua, sanonpahan vain, että ennen niin kaunis ja vauras Karjala on nyt kurja Karjala.

Pysähdyimme Äyräpäässä juomaan autokahvit ja tutustumaan kirkon raunioihin. Kirkko on ollut pienellä kumpareella, jossa sen perustukset

räjäytyksen voimasta, ovat irronneet maasta ja jääneet erilaisiin asentoihin. Raunion pohjalla oli kuoppia joihin oli viskelty oluttölkkejä. Harjumaisema jatkui pitkin Vuoksen rantaa ja maastossa näkyi vielä juoksuhautoja. Tässä kerrotaan että, suomalaisilla oli tiukat paikat kesällä 1944.

 Saavuimme Kivennavalle ja siellä kuuluisaan Siiranmäkeen. Jatkosodan lopussa käytiin kiivaita taisteluja Siiranmäen maisemissa. Kun Neuvostoliitto oli aloittanut amerikkalaisilla aseilla suurhyökkäyksen, Siiranmäellä tapeltiin kaksi päivää 14.-15. kesäkuuta 1944. Nyt alueella on enää jäänteitä vanhoista puolustusasemista.

Ihmettelimme, miksi täällä ei enää peltoja viljellä, vaikka ovat Karjalan parhaita peltomaita. Oli vain muutamia Sovhooseja eli valtion tiloja, joilta oli tehty heinä, mutta kaikki muut olivat kesannolla. Suurin osa tienvarsista oli autiota, tyhjiä taloista ja ihmisistä.

Päivä oli taas illassa, kun saavuimme Terijoelle, siellä majoittuminen hotelli Pohjolan Rivieraan.

Päivänmatka 170 km. Tutustuminen ympäristöön kävellen ja illallinen klo 19. 

Terijoelle ajettaessa vanhaa rantatietä, näimme vilauksia niistä kuuluisista ”pitsihuviloista”, vaikka sankka lehtipuusto peitti näkyvyyttä, kuin myös venäläisten uusrikkaiden uusia suuria ja nykytyylisiä huviloita. Terijoen nykyisyys poikkeaa muista Karjalan pitäjistä siinä, että siellä on runsaasti toimintaa: siellä rakennetaan kylpylöitä, hotelleja, lastenlomakeskuksia, luksushuviloita, yms. palveluja.

Ajo rantatietä paljastaa luksusasuntoja ja -autoja. Kesäsunnuntaisin Pietarin eliitti siirtyy Pohjolan Rivieralle, kuten ennen toista maailmansotaa.

Täällä yöpyminen jäi varmasti kaikkien mieliin. Kolmasosa porukasta majoitettiin täysin viimeisen päälle remontoituihin huoneisiin ja loput niihin 40 vuotta vanhoihin ja kuluneisiin huoneisiin.

Lauantaina aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kaunista rantatietä Viipuriin päin. Mutta sitä ennen teimme pienen kiertoajelun Terijoen

rantatiellä, ja pysähdyimme katsomaan ortodoksikirkkoa, joka oli sisältä täysin remontoitu ja ulkopuolella oli maalaus menossa. Hiljennyimme hetkeksi kirkkoon, seuraamaan Jumalanpalvelusta.

Ennen Viipuria pysähdymme Porlammin kylään, josta Jorma J. Heikkinen kertoi; suomalaiset motittivat venäläiset jatkosodan suurimpaan mottiin. Se syntyi elokuun alussa 1941; siihen jäi kaksi venäläisdivisioonaa. Motissa saadun sotasaaliin evakuointiin kului useita viikkoja.

Siellä oli iso siirtolohkare, johon on kesäkuussa 2001 kiinnitetty suomalainen muistolaatta; ” Taistelut Yläsommeessa ja Porlammissa 1941.” Yläsommeen ja Porlammin nuorisoseura ry.

Yläsommee oli ministeri Johannes Virolaisen kotikylä. Hän ajoi aktiivisesti Karjalan palauttamista ja olisi muuttanut sinne heti, mutta asia ei vielä toteutunut hänen elinaikanaan. Yläsommee on hyvin säilynyt kyläkokonaisuus, missä on suomalaisia taloja ja pihapiirejä isojen siirtolohkareiden keskellä. Ennen sotia kylässä oli noin 750 asukasta.

Viipurissa tutustumme vain linnaan, koska muuhun ei ollut aikaa. Linnan alueelle meillä oli jo liput, mutta museoihin ja torniin täytyi ostaa eri liput, siinä kului aikaa ja niinpä sitten jokainen sai mennä minne osasi ja kerkesi. Monet osautuivat kahvilaan, josta tulivat pullapussi kainalossa. Viipurin linna on kaupungin symboli, joka seisoo edelleen ylpeänä sillä pienellä saarella jolle se perustettiin alun perin v.1293. Linna koostuu useasta osasta. Keskustornin alaosat ovat 1500-luvulta. Nykyiseen muotoonsa se rakennettiin 1800-luvulla, jolloin nykyinen kupuosa valmistui. Nykyisen valkoisen värinsä torni sai vuonna 2003. Linnassa toimii nyt Viipurin kotiseutumuseo, jonka näyttelyt kertovat kaupungin ja Kannaksen historiaa, luonnontiedettä, vallankumous- ja sotatapahtumia. Nykyviipurilaisen elinkeinoelämällä on oma osastonsa. Lukuisten kiinnostavien esineiden joukossa ehkä mieliinpainuvin on se pieni punainen nukenhame, jonka venäläiset joukot 20.6.1944 nostivat linnan torniin. Suomalaiset taas käyttivät 29.8.1941 voitonlippunaan valkeaa sotilaspaitaa.

Jatkoimme matkaa rajalle Nuijamaan tulliin. Ennen tullia kävimme vielä yhdessä pienessä kaupassa, jossa teimme viimeiset ostokset – tuliaiset kotiin.

Venäjän rajalle tultaessa passit tarkastettiin autossa 2 kertaa ja tulliasemalla 1 kertaa ja vielä autossa kerran, ja Suomen tullissa kerran, siis yhteensä 5 kertaa. Maitten vaihtumista rajalla ei huomaa, kun luonto on niin samanlaista. Ainut erilaisuus Suomen puolella oli pitkät rekkajonot.

Ennen Punkaharjua, jossain tienristeyksessä jäi tulkki pois kyydistä. Mies tuli pikkuautolla hänet hakemaan Suomen puolelta, koska raja- ja tullialueelle ei voinut jäädä.

Ajelimme hyvää tietä sateen saattelemana Punkaharjulle, jossa majoittuminen Tuunaantupiin ja illallinen Valtionhotellissa. Mökeissä lämmitimme saunat ja vietimme kotoisen lauantai-illan.

Sunnuntaiaamuna söimme aamupalan historiallisessa Valtionhotellissa. Ravintola henkii vuosisadanvaihteen tunnelmaa. Täällä voi herkutella Puruveden muikuilla tai maistella venäläistyyppisiä ruokia. On suosittu perhejuhlien ja kokousten pitopaikka. Hotelli on perustettu 1845, jolloin siihen rakennettiin pieni metsänvartijan talo. Taloa on laajennettu kolme kertaa 1800-luvun loppuvuosina matkailun vilkastuessa. Hotelliin kuuluva Keisarinnan huvila rakennettiin viereiselle kukkulalle v.1898. Käydessään Punkaharjulla v.1803, ihastui keisari Aleksanteri I alueen luontoon niin, että määräsi puuston säilytettäväksi. 40 vuotta myöhemmin, 1843 siirtyi harju valtion omistukseen. Siitä muodostettiin Kruununpuisto, joka erotettiin kiviaidalla yksityisten maista. Osia vanhasta kiviaidasta on vieläkin nähtävissä. Kuljettaja vei meidät bussilla harjualueen luontopolulle. On uusi aika ja uudet tuulet ja tie päällystetty.

Onko niin, että nykyihmisellä jäisi harju näkemättä, jos sinne ei autolla pääsisi? 1962 eli 45 vuotta sitten olin rengasmatkalla Etelä-Suomessa. Silloin kuljin kävellen tämän harjutien (8km), joka oli kapea soratie. Muistini mukaan sitä ei silloin saanut ajaa autolla. Ehkäpä tie ei silloin ollut vielä ajettavassa kunnossa ja matkailijamäärät pieniä.

Seuraava kohteemme, Lusto – Suomen Metsämuseo on valtakunnallinen metsäalan keskusmuseo, monipuolinen näyttely- ja kulttuurikeskus. Luston sijainti Punkaharjun kansallismaisemassa, keskellä kauneinta suomalaista järviluontoa, luo erinomaiset puitteet ympärivuotiselle kulttuuri- luonto- ja kokousmatkailulle. Lusto avattiin yleisölle kesäkuussa 1994. Vuosittain lustossa vierailee 35000 kävijää. Opas kertoi selvällä äänellä ja tarkasti minkälaista oli tukinajo hevosella ja tukinuitto keväällä tulvapuroissa vielä 1940-50 -luvuilla. Monet meidän matkueesta, olivat olleet nuoruudessaan näissä hommissa ja kuuntelivat tarkasti oppaan, nuoren naisen, tarinointia.

Opas sai kiitokset ja ihmettelyt siitä, että tiesi asiat oikein. Perusnäyttelyn kohokohtana on virtuaallinen luontoelämys ”Hiljaisuuden huone.” Istuimme siellä muutaman hetken.

Tämäkin museo on niin laaja ja monipuolinen, että menisi päivä, jos mieli kaikki katsoa ja tutkia.

Taas kiireesti autoon ja rattaille, että ehdimme viimeiseen käyntikohteeseen, Valamon luostariin Heinävedellä. Näin alkaa luostarimatkamme ympyrä sulkeutua. Laatokan Valamosta Suomeen evakkoon lähteneet munkit asettuivat asumaan Heinäveden Papinniemeen syksyllä 1940. Sinne siirtyivät myöhemmin Petsamon ja Konevitsan luostareiden munkit.

1970-luku oli luostarissa uuden kasvun aikaa. Maanviljelystä siirryttiin matkailuun. Isä Serafin ansiosta jumalanpalveluskielenä ollut kirkkoslaavi vaihtui suomen kieleen, ja samalla siirryttiin käyttämään gregoriaanista kalenteria. Osan tuloista luostari saa viinin ja liköörin myynnistä, jota valmistetaan luostarissa. Siellä myydään myös käsin tehtyjä ikonin kehyksiä sekä mehiläisvahasta valmistettuja tuohuksia (n.1000 kg) vuodessa. Kulttuurikeskuksen laajennus valmistui syksyllä 2006.

Luostarin keskus on Ivan Kudrjavzevin suunnittelema, v.1977 vihitty Kristuksen kirkastumisen kirkko. Nyt Valamon veljestöön kuuluu kahdeksan munkkia, yksi viitankantaja ja yksi noviisi.

Luostarissa noudatetaan säännöllistä jumalanpalveluselämää ja kilvoitusta. Luostarissa on töissä 50-60 henkilöä ja talkoolaisia. Siellä toimii kolme itsenäistä yksikköä: myyntipalvelu, ravitsemus ja viinipalvelu. Ehtoollisella käymiseen edellytetään ortodoksisen kirkon jäsenyys. Lisäksi luostarissa toivotaan säädyllistä pukeutumista. Tarvittaessa portilla lainataan polvet peittävä hame.

Lisäksi luostarissa toimii Valamon Kansanopisto, jossa on hyvin monipuolinen ainevalikoima, mm. ikonimaalaus on hyvin suosittu ala. Tästä ja luostarin monivaiheisesta historiasta kertoi meille Valamon opas, Markku Niemenlehto. Täällä söimme monipuolisen ja maukkaan lounaan ennen lähtöä paluumatkalle koti Kainuuseen.

Olimme olleet hyvin rikkaalla kulttuurimatkalla, josta riittää muistelemista ja pohtimista kaikesta näkemästä ja kuulemasta vielä hyvin pitkäksi aikaa.

Halusimme käydä vielä Lintulan luostarissa, joka oli siinä lähimaisemissa. Piipahdimme pika pikaa matkamuistomyymälässä, kirkon eteisessä ja pihapiirissä, jossa oli hyvin hiljaista. Tämä nunnaluostari joutui lähtemään Kivennavalta evakkoon Suomeen Talvisodan aikana. Luostari on pyhitetty Pyhän kolminaisuuden luostariksi.

Näitten matkojen yksi suuri plussa on se, että juomme päivän aikana autokahvit. Kuljettaja Jarmo Leskinen laittaa kahvit ”tulelle” ja sitten kauniin paikan löytyessä pysähdymme juomaan ulkona maukkaat kahvit. Matkan järjestäjänä ja autoemona toimiva Eeva loihtii apujoukkoineen maukkaat voileivät kahvin kaveriksi.

Tässä SUURET kiitokset Eevalle kaikkien puolesta siitä työstä ja vaivasta, jonka Hän on tehnyt tämänkin matkan onnistumisen eteen.

Bussinkuljettaja Jarmo Leskiselle myös erityiset kiitokset turvallisesta ajosta niillä Karjalan kapeilla ja kuoppaisilla teillä.

Kiitos myös kaikille kanssamatkaajille iloisesta ja myönteisestä matkaseurasta. Saa nähdä, millä matkalla ja minne tapaamme seuraavan kerran. Vaikka en kuulukaan suureen sukuseuraan, niin joukonjatkona olen saanut nauttia hyvistä matkoista kanssanne jo viidennen kerran. Kiitos siitä!

Anna-Liisa Juntunen.
 

 

NettiTieto Oy